Esipuhe
Kirkko on Kristuksen ruumis, Jumalallis-inhimillinen organismi, jossa jumalallinen armo läpäisee ja pyhittää koko ihmisen ja kaikki hänen tekonsa. Jokainen Kirkon jäsen on tämän ruumiin hiukkanen, solu, elin, välttämätön kokonaisuuden täydellisyydelle - tämä on pohjimmiltaan apostoli Paavalin ensimmäisen korinttilaiskirjeen luvun 12 sisältö. Vain olemalla Kirkossa, osana Kirkkoruumista, voi elää Jumalan armon täyteydessä. Yleisen elämän sekularisoitumisen ja jatkuvan sanoin ja teoin tapahtuvan antikristillisen ja erityisesti anti-ortodoksisen propagandan aikakaudella tarvitsemme merkittäviä ponnisteluja ja Jumalan avuksi huutamista päästäksemme sisään tähän mystiseen ruumiiseen ja pysyäksemme siinä: "Johannes Kastajan päivistä saakka taivaiden valtakunta on tehnyt tuloaan voimalla, ja se on otettu haltuun vaikka väkisin." (Matteus 11:12).
Naimisissa oleville ja vanhempiensa kodissa asuville Universaalisen kirkon ensisijainen yksikkö tulisi olla perhe, pieni kodin seurakunta. Siinä työmme taivasten valtakunnan hankkimiseksi saatetaan päätökseen. Apostoli Paavali kirjoitti toistuvasti kodin seurakunnasta (1. Kor. 16:19; Kol. 4:15; Fil. 1. jne.).
Kuitenkin patristinen kirjallisuus, joka syntyi IV vuosisadan jälkeen ja on pääasiassa munkkien kirjoittamaa, ei juurikaan käsittele perhe-elämää ja kodin seurakunnan rakentamista. Muun muassa Filokalian kokoonpanon määrittelivät suurimmaksi osaksi Athoksen hengelliset isät, joille nämä asiat eivät olleet keskeisiä. Tämän taustalla oli munkkilupaus mutta ennen kaikkea se, että naisilla ei ole pääsyä Athos-vuorelle.
Koti, perhe pienenä Kirkkona… on nykyaikana unohdettu sekä seurakunnan että akateemisen teologian tasolla. Siksi tätä aihetta pitäisi pitää esillä opetuspuheissa ja myös antaa Kirkko oppiin perustuvan tarkastelun tästä ihmiselämän osa-alueesta. Kodin seurakunnan luovat kaksi ihmistä - mies ja nainen, jotka rakastavat toisiaan, yhdistyvät toisiinsa avioliitossa ja pyrkivät kohti Kristusta.
Jotkut nuoret miehet ja naiset, joilla ei ole selkeästi tietoista käsitystä ortodoksisesta perheestä ja sen merkityksestä hengelliselle elämälle, rakentavat suhteensa sellaiselle perustalle, jota kristitty ei voi hyväksyä. He näkevät ympärillämme olevan jumalattoman maailman moraalin ja tavat elämän normina.
On muitakin ääripäitä: näkemys vaimosta ja perheestä sellaisina, jotka jo olemukseltaan häiritsevät hengellistä elämää. Tämä ilmenee toisinaan teologisten koulujen opiskelijoiden ja heidän kanssaan kommunikoivien nuorten lausunnoissa ja toimissa. Hengellisten seminaarien ja teologisten akatemioiden opiskelijat menevät toisinaan hätäisesti naimisiin, jotta pappisvihkimys tulisi mahdolliseksi. Samalla heille saavuttamaton luostarielämän ihanne estää heitä näkemästä jokapäiväisessä perhe-elämässä ilmenevää Jumalan armoa. Kaikki tämä ei tietenkään edistä kodin seurakunnan syntymistä papiston perheisiin.
Samalla maallinen yhteiskunta omissa avioliitto-teorioissaan liikkuu "työmehiläisten vapaasta rakkaudesta" vahvan parisuhteen edistämiseen, sekä yksilöllisen seksuaalisen rakkauden korostamisesta "työkollektiivien ryhmä–avioliitto" ihanteisiin.
Kirjeessään Rooman, tuon irstailun ja voiman kaupungin kristityille apostoli Paavali kirjoitti: ”Kehoitan teitä, veljet, antamaan ruumiinne eläväksi, pyhäksi, Jumalalle otolliseksi uhriksi; tämä on teidän järjellinen jumalanpalveluksenne. Älkääkä mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto" (Room. 12:1-2).
Monille ortodoksi-perheissä kasvaneille avioliitto ei-uskovan kanssa oli syy Kirkosta etääntymiseen ja uskon kadottamiseen. Toisille avioliitto vaimon – Kristuksen sisaren – kanssa edisti hengellistä kasvua.
Perhe- ja avioliittoasiat huolestuttavat nuoria ja kasvavien lasten vanhempia, ja synnintunnustuksia vastaanottavat papit kohtaavat niitä jatkuvasti.
Tämän kirjan pohjana olevissa esseissä kirjoittaja yritti hahmotella ensimmäisiltä vuosisadoilta peräisin olevaa ortodoksista käsitystä avioliitosta ja pohtia tapoja rakentaa kodin seurakunta erilaisissa historiallisissa olosuhteissa Raamatun, Kirkkoisien, hengellisten ohjaajien ja kirkollisten kanonien pohjalta. Tämä kirja ei ole monografia eikä väitöskirja; se koostuu sarjasta esseitä, joita voidaan lukea toisistaan riippumatta. Tämä rakenne tekee toiston mahdolliseksi ja joskus jopa väistämättömäksi. Jokainen essee on kirjoitettu enemmän tai vähemmän omalla erityisellä tavallaan ja on suunniteltu omalle lukijapiirilleen: osa on tarkoitettu avioliittoon valmistautuville, osa lasten kasvattamiseen ja osa aikuistuvien lasten vanhemmille ja rippi-isille. Luku "Perhe ja papin koti" on tarkoitettu papistolle ja heidän vaimoilleen.
Akateemiset teologit voivat tutkia ja arvostella pyhän Augustinoksen, Tuomas Akvinolaisen, Lutherin, ja itämaisten harhaoppien edustajien teoksia avioliitosta ja voivat omistaa väitöskirjansa niille. Tavalliselle Kirkon jäsenelle ja seurakunnan papille sellaisella yksityiskohtaisella analyysillä ei ole moraalista tai käytännöllistä merkitystä tai mielenkiintoa. Tällaisen materiaalin lisääminen kirjaan vaatisi sen laajuuden huomattavaa lisäämistä, vaikeuttaisi lukemista useimmille kirjan kohdeyleisönä oleville ja vaikeuttaisi kirjan julkaisemista. Jos edes yksi nuori perhe - kodin seurakunta - pitää näitä sivuja hyödyllisinä, voidaan olettaa, ettei kirjoittajan käsikirjoitukseen käyttämä aika ole mennyt hukkaan.
Johdanto
Kirkko on rakkauden koulu Pyhää Kolminaisuutta ja toisia ihmisiä kohtaan – rakkauden, joka on kontemplatiivista, rukoilevaa ja aktiivista. Kaikki, mitä Kirkossa on, on Pyhän Hengen pyhittämää.
Kirkko on myös yhteiseen rukoukseen pyhitetty paikka. Se on paikka, jossa sen jäsenet osallistuvat kristillisiin Sakramentteihin ja ennen kaikkea sakramenttien Sakramenttiin - pyhään Eukaristiaan. Kirkossa uskovat kuuntelevat Jumalan Sanaa, tutustuvat pyhien askeettien, vanhurskaiden ihmisten ja Kristuksen marttyyrien elämään sekä kristinuskon eettisiin käskyihin.
Ihannetapauksessa perhe on Kirkon ruumiin solu, Kirkko-rakennuksen tiili. Tullakseen kodin seurakunnaksi perheellä täytyy olla tiettyjä Kirkon ominaisuuksia ja piirteitä.
Avioliiton sakramentin kautta perhe pyhitetään Pyhän Hengen armolla, aivan kuten kaikki muukin, mikä tuodaan Kirkon yhteyteen.
Se rakentuu kaikkien jäsentensä keskinäisen rakkauden voimalla.
Se on yhteinen rukouspaikka puolisoille ja lapsille.
On välttämätöntä kokea yhteys omaan paikalliskirkkoon ja sitä kautta koko maailman ortodoksiseen Kirkkoon.
Perheen tulee olla paikka, jossa perheenjäsenet saavat tietoa Jumalan Sanasta lukemalla Evankeliumia ja muita Raamatun kirjoja sekä, jos mahdollista, tutustumalla Kirkon pyhien opetuksiin ja Kirkon säädöksiin.
Perheen kokonaisuudessaan ja myös sen jokaisen jäsenen tulee kasvaa kohti itsensä antamista Jumalan tahdon haltuun. ("Antakaamme itsemme ja toinen toisemme ja koko elämämme Kristuksen Jumalan haltuun.")
Perhe on paikka, jossa jokainen sen jäsen ja kaikki yhdessä tekevät rakkauden tekoja.
Kuten "Esipuheessa" mainittiin, kodin seurakunnan käsite on peräisin apostolisista ajoista. Apostolien teot ja apostoliset kirjeet ovat säilyttäneet meille Pontoksesta kotoisin olevan Aquilan ja hänen vaimonsa Priscillan nimet. He tulivat Italiasta Korinttiin (Apostolien teot 18:2-3,18,26 ). Ap. Paavali kutsuu heitä työtovereikseen Kristuksessa ja kirjoittaa, että he "panevat henkensä alttiiksi" hänen sielunsa puolesta ja ettei hän ole ainoa, joka kiittää heitä, vaan "myös kaikki pakanain seurakunnat" (Room. 16 : 3-4 ). He vastaanottivat ap. Paavalin Korintissa kristillisen veljeyden ja käsityöläisten ammattikunnan lain mukaisesti. He seurasivat apostolia Korintista Syyriaan ja saarnasivat "Herran tietä" Efesoksessa (Apostolien teot 18:18, 26 ).
Ensimmäisessä kirjeessä korinttilaisille pyhä apostoli Paavali välittää terveisiä Aquilalle ja Priscillalle ja heidän kodin seurakunnalleen (1. Kor. 16:19), toisen kerran hän lähettää heille terveiset Roomaan (Room. 16:3-4) ja hän mainitsee heidät myös toisessa kirjeessä Timoteukselle (4:19).
Kolossalaiskirjeessä mainitaan Nymfaan kodin seurakunta (Kol. 4:15).
Kirjeessä Filemonille siunaus lähetetään Filemonille itselleen: "rakkaalle työtoverillemme ja Appialle, rakkaalle (sisarelle) <...> ja kodin seurakunnalle" (Fil. 1:2).
Kirjeessä roomalaisille apostoli Paavali ilmeisesti tervehtii puolisoita Andronicusta ja Juniaa, Philologusta ja Juliaa, Rufusta ja hänen äitiään, jota hän myös kutsuu äidikseen.
Valitettavasti apostoliset kirjeet ja teot eivät kerro juuri mitään tällaisten kodin yhteisöjen sisäisestä elämästä: se oli jo vastaanottajien tiedossa.
Kodin seurakunta on ollut olemassa läpi kristinuskon historian. Tuottaisi suurta iloa ja hyötyä, jos löytyisi joku, joka kirjoittaisi esseitä kodin seurakuntien historiasta. Lisäksi olisi parempi, jos nainen ottaisi tämän tehtävän vastuulleen. Naiset tuntevat perheen hengen hienovaraisemmin, sillä he pää-asiassa luovat perheeseen kodikkuuden, lämmön ja rakkauden ilmapiirin. Ei vain äidit ja nuoret tytöt, vaan myös miehet ja pojat löytäisivät paljon hyödyllistä tietoa tällaisesta kirjasta.
Tällaisessa kirjassa voisi muistaa marttyyreja Terentiosta ja Neonillaa ja heidän lapsiansa (muistopäivä 28.10), Andronikosta ja Athanasiaa (9.10), marttyyri Claudiusta ja Ilaria (19.3), Basileiosta ja Emiliaa - pyhän Basileios Suuren ja Gregorios Nyssalaisen vanhempia; Gregoriosta ja Nonnaa - pyhän Gregorios Teologin ja pyhän Kesarioksen vanhempia, Pietari ja Fevronia Muromin ihmeidentekijöitä, Smolenskin ruhtinasta Theodoria ja hänen lapsiansa Davidia ja Konstantinosta, Jaroslavlin ihmeidentekijöitä; pappien Aleksi ja Sergei Mechevin perhettä (isä ja poika) ja monia muita, kanonisoituja ja ei-kanonisoituja.
Kodin seurakuntien pikkuruisina tuikkivat valot jäivät usein huomaamatta, ne jäivät luostarihurskauden ja katedraalien jumalanpalvelusten loisteliaisuuden varjoon. Kodin seurakunta on kätkössä oleva Kirkko, joka on rakennettu Evankeliumin sanan mukaan: ”Mene perimmäiseen huoneeseen, lukitse ovi ja rukoile siellä Isääsi salassa” (Matt. 6:6).
Kristinuskolla on aina kaksi tehtävää. Ensimmäinen on ikuinen ja sisäinen: Pyhän Hengen hankkiminen. Toinen on historiallinen ja ulkoinen. Ensimmäisinä vuosisatoina tällainen ulkoinen tehtävä oli uskon julistus marttyyrikuoleman kautta, IV – VIII vuosisadalla Kristuksen ikuisen totuuden esille tuominen julistustyön ja dogmien kautta, myöhemmin Jumalan kansan kohottaminen armoon ja hurskauteen sekä luostarien kautta tehty uskonnollinen valistustyö - luostarit olivat kristillisen asketismin ja kulttuurin keskuksia jne., vaikka itse luostarit ilmestyivätkin paljon aikaisemmin. Meidän aikamme historiallinen tehtävä on rakentaa kodin seurakuntia.
Venäjän Kirkolle tämä on kysymys sen tulevaisuudesta. Jos sen jäsenet oppivat luomaan kodin seurakuntia, Venäjän Kirkko on olemassa, mutta jos he epäonnistuvat, Venäjän Kirkko kuihtuu.
Nykypäivän sekularisoituneessa maailmassa kodin seurakunnat saavat erityisen merkityksen. Mutta missään ei ole niille niin akuuttia tarvetta kuin valtioissa, joissa ateismi on julistettu viralliseksi ideologiaksi. Kristuksen Kirkko on olemassa ikuisesti. "Ja helvetin portit eivät voita sitä" (Matteus 16:18). Kysymys on siitä, missä sen elävä liekki palaa ja kuka siihen tulee.
Venäjän Ortodoksinen kirkko selviytyi elävänä sitä kohdanneista vainoista, mikä tuli odottamatta ilmi Venäjän kasteen tuhatvuotisjuhlan yhteydessä ja - kuten saatoimme nähdä - seuraavina vuosina. Nyt meillä on uusia ongelmia, uusia tehtäviä, uusia vaikeuksia.
Se, että suuri yleisö ja viranomaiset tunnustavat kirkon, ei ainoastaan helpota kirkon asemaa valtiossa, vaan myös luo uusia vaikeuksia sen jäsenille. Se luo olosuhteet, jotka johtavat helposti haaleuteen uskossa ja sen tunnustamisessa, kompromisseihin, Kirkolle vieraiden pseudokristillisten näkemysten tunkeutumiseen kirkkoyhteisöön, yrityksiin modernisoida ortodoksisuus maailman ja sen heikkouksien mukaisesti, moraalin ja normien madaltumiseen, kanonisten vaatimusten huomiotta jättämiseen ja pyhäkön kunnioituksen tunteen menettämiseen, mikä on havaittavissa monissa muissa maissa.
Laajassa yleisinhimillisessä mielessä vahvojen perheiden luominen on kansallinen ja valtiollinen tehtävä: perheissä on kansojen moraalisen, kulttuurisen ja taloudellisen hyvinvoinnin perusta. Meidän vakaumuksemme on, että elämän täyteys on läsnä nimenomaan kristillisessä perheessä.