VI Rakkauden ja Laupeuden Kasvatuksesta Lapsissa

Apostoli Paavali veisasi ihmeellisen hymnin rakkaudelle: ”Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään. Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi. Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu (ven. ei ärsynny), ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Rakkaus ei koskaan katoa. Mutta profetoiminen vaikenee, kielillä puhuminen lakkaa, tieto käy turhaksi. Tietämisemme on näet vajavaista ja profetoimisemme on vajavaista, mutta kun täydellinen tulee, vajavainen katoaa.
Kun olin lapsi, minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja lapsen ajatukset. Nyt, kun olen mies, olen jättänyt sen mikä kuuluu lapsuuteen. Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee.
Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.” (1. Kor. 13).

Kun muuan lainoppinut kysyi: ”Opettaja, mikä on lain suurin käsky?" Jeesus vastasi: "Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi.
Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat." (Matteus 22:36–40)

Viimeisellä ehtoollisella Kristus sanoi: ”Siitä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on keskinäinen rakkaus." (Joh. 13:35)

Rakkauden apostoli, Johannes Teologi, kirjoitti: "Jos joku sanoo: "Minä rakastan Jumalaa", mutta vihaa veljeänsä, niin hän on valhettelija. Sillä joka ei rakasta veljeänsä, jonka hän on nähnyt, se ei voi rakastaa Jumalaa, jota hän ei ole nähnyt. Ja tämä käsky meillä on häneltä, että joka rakastaa Jumalaa, se rakastakoon myös veljeänsä." (1. Joh. 4:20-21).

Rakkaus ei ärsyynny, joten on erittäin tärkeää seurata keskustelujen sävyä perheessä ja ennen kaikkea puolisoiden välillä.

Vauva itki paljon. Eräänä päivänä ärtynyt äiti huudahti: "Olen niin kyllästynyt sinuun, huudat koko ajan. Ole hiljaa! Heitän sinut ulos ikkunasta, senkin lurjus."

Kun äiti tuli huoneeseen myöhemmin, vauva oli poissa. "Missä...?" Ja hänen pikkuveljensä (kolmi- tai nelivuotias) sanoi: "Äiti, hän itki koko ajan, ja sinä sanoit: jos hän itkee, sinun pitäisi heittää hänet ulos ikkunasta. Minä heitin hänet ulos." Tämä on seurausta äidin ärtymyksestä ja kolme- tai nelivuotiaan lapsen rakkaudesta häntä kohtaan.

Vain oppimalla rakastamaan lähimmäistään voi täyttää Kristuksen suuren käskyn: "Rakastakaa vihollisianne ja siunatkaa niitä, jotka teitä kiroavat, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat, ja rukoilkaa niiden puolesta, jotka teitä vainoavat ja käyttävät hyväkseen." (Matteus 5:44). Älä sano, että tämä on luonnonvastaista – kristinusko ei ole luonnon mukaista eikä luonnon vastaista; vaan se on luontoa ylittävää ja se korottaa ihmisen Taivasten Valtakunnan mittaan.

Rakkaus, kuten myös usko, "ilman tekoja on kuollut" (Jaak. 2:20). Emme niinkään rakasta niitä, jotka huolehtivat meistä, vaan niitä, joista me huolehdimme. Lapsia tulisi opettaa rakastamaan vanhempiaan ja huolehtimaan heistä jo hyvin varhain. "Kunnioita isääsi ja äitiäsi" on ensimmäinen käsky, johon liittyy lupaus: "jotta menestyisit ja eläisit kauan maan päällä" (Ef. 6:2–3).

Kun vanhemmat antavat kaikkensa lapselleen, idolilleen, opettamatta häntä antamaan, eivätkä huolehdi toisistaan ​​(isä äidistä ja äiti isästä), he kasvattavat egoistin, jolla on kuluttajan psykologia. On hyvin yleistä tapaus, jossa vanhemmat antavat lapselleen kaikkensa ja sitten tulevat hylätyiksi vanhuudessaan? Jo nuoresta iästä lähtien ihmisessä tulisi kasvattaa vastavuoroista rakkautta niitä ihmisiä kohtaan, jotka antoivat heille elämän. Jotta lapset rakastaisivat vanhempiaan, on välttämätöntä, että sen lisäksi että he saavat isältä ja äidiltä leluja, farkkuja, rahaa elokuviin jne., he astuisivat myös isänsä ja äitinsä henkiseen maailmaan, uhrautumisen, uskon ja aktiivisen rakkauden maailmaan. Kasvatus ei vaadi avattua lompakkoa; tärkeintä on avattu sydän. Sitten koittaa aika, jolloin lapset muuttuvat kasvatettavista vanhempiensa ystäviksi ja perhe alkaa rikastuttamaan toisiaan vastavuoroisesti oman sisäisen maailmansa rikkauksilla.

Rakkaus, kuten uskokin, tulee täydelliseksi tekojen kautta (ks. Jaak. 2:22). Lapsille tulisi antaa ensin vähäisiä, sitten pieniä ja lopulta yhä suurempia vastuita vanhempiaan, toisiaan ja koko perhettä kohtaan. Silloin tulee aika, jolloin lapset ottavat rakastavasti kantaakseen merkittävän osan vaikeimmistakin kotitöistä, jolloin heidän heikkenevät vanhempansa voivat nojata heidän vahvistuneisiin hartioihinsa ja lapset osavat tehdä monia asioita paremmin ja älykkäämmin kuin ikääntyvät vanhempansa. Vanhemmat jatkavat yhteisten neuvojen, rukousten ja rakkauden antamista. Vanhempien on valmistauduttava tähän perheen kehityksen luonnolliseen kulkuun ja vähitellen valmisteltava lapsiaan siihen, että nämä ottavat elämän ja toiminnan viestikapulan haltuunsa riistämättä sitä vanhempiensa käsistä. Vanhuuteen on valmistauduttava.

Rakastava ihminen pystyy antamaan toisille, jakamaan omastaan rakkaidensa ja vastaan tulevien ihmisten kanssa. Tämä vaatii tottumusta. Herkullisen ja hyvän ruoan tulisi olla tarkoitettu paitsi vauvoille ja koululaisille, myös vanhemmille – ainakin lasten mielissä. Jos esimerkiksi hedelmistä tai vastaavista on pulaa, voit jättää ne näkyvästi vanhempiä varten ja antaa ne sitten huomaamattomasti lapsille.

Yksi perhe eli ahtaissa taloudellisissa olosuhteissa. Teen jälkeen yksi karkeista jätettiin pöydälle isälle, joka oli töissä. Lapsi juoksenteli ympäri huonetta ja ojensi kätensä karkkiin. "Meidän pitäisi jättää se isälle", äiti sanoi. "Mitä isä syö teensä kanssa, kun hän tulee töistä kotiin?"

Tämä kohtaus toistui useita kertoja päivän aikana, yhä useammin ja useammin. Lopulta äiti sanoi: "Hyvä on, ota isin karkki." Vauva puristi karkkia pieneen käteensä ja heitti sen sitten pöydän kauimmaiseen nurkkaan seinää vasten, jonne hän ei ylettynyt. Loppupäivänä hän ei lähestynyt pöytää. Pieni askel ihmisen moraalisessa kehityksessä oli tapahtunut.

Vanhemmat lapset tulisi lähettää ulos ruokaostoksille. Tämä ei ainoastaan ​​tarjoa liikuntaa, vaan myös opettaa lapsia ajattelemaan koko perheen tarpeita. Vanhempien ohjaus on tässä luonnollisesti välttämätöntä, jotta "perheen talouspolitiikka pysyy yhtenäisenä".

Lapsia tulisi kasvattaa veljellisessä rakkaudessa toisiaan kohtaan ja edistää heidän välistään henkistä ja sielullista läheisyyttä. Tämä ei ole vaikeaa, sillä lapset tuntevat vetoa kaltaisiaan kohtaan. Lasten väliset suhteet, kuten ihmisten väliset suhteet yleensäkin, määräytyvät pitkälti heidän psykologisen rakenteensa perusteella. Mutta yhteinen syntymä, kasvatus ja lapsuuden kotiin liittyvät yhteiset muistot ovat ensiarvoisen tärkeitä elinikäiselle ystävyydelle ja rakkaudelle. Päiväkodit ja lastentarhat usein heikentävät perhesiteitä ja sisarusten välistä läheisyyttä .

Tästä huolimatta ei ole kuitenkaan olemassa yleistä sääntöä siitä, pitäisikö lapsi lähettää päiväkotiin vai ei. Päätös on tehtävä itsenäisesti, ottaen huomioon perheen ajankohtaiset olosuhteet. Yleisenä periaatteena on, että lapsen tulisi elää perheen elämää. Tämä tarkoittaa, että lapsen etuja ei pidä uhrata halusta helpottaa omaa elämää, mutta ei myöskään pidä luoda lapselle etuja, joihin perheellä ei ole varaa – tämä vain synnyttää etäisyyttä, ylimielisyyttä ja itsekkyyttä. Ja missään olosuhteissa ei ole mahdollista hyväksyä, että ortodoksiset vanhemmat laiminlyövät lapsiaan sillä verukkeella, että se häiritsee heidän omaa hengellistä elämäänsä.

Varhaisesta lapsuudesta lähtien lapsia tulisi opettaa jakamaan omastaan toistensa kanssa, auttamaan toisiaan ja ottamaan vanhemmat sisarukset mukaan nuorempien kasvattamiseen. Millä rakkaudella ja kunnioituksella Pyhä Basileios Suuri muistelee vanhempaa sisartaan Makrinaa! uzbekki-kielessä on kunnioittava sana “apa” , joka tarkoittaa "vanhempaa siskoa" ja jota joskus käytetään puhuteltaessa kunnioitettavaa ja vanhempaa naista. Venäjänkielen murteissa vanhempia sisaria kutsutaan joskus “няня” - "lastenhoitajа". Vanhemmilla veljillä tulisi olla myös isällisiä tunteita nuorempia kohtaan.

Perheen eettisen ilmapiirin kannalta ovat hyödyksi yhteiset askareet, joihin osallistuvat kaikki tai melkein kaikki perheen jäsenet. Yhteiset perheen retket, vaellukset, vierailut pyhäköissä, museoissa, historiallisissa kohteissa ja niin edelleen sekä keskustelut uskonnollisista ja muista aiheista ovat myös hyödyllisiä. Venäläisen älymystön perheissä oli aikoinaan muodikasta klassikkokirjallisuuden lukeminen rooleittain, joissa eri perheen jäsenet lukivat eri teoksen sankareiden vuorosanoja; myös "läheiset" perheiden ystävät saattoivat osallistua tähän. Lasten pelit, näytelmät, arvoitukset ja niin edelleen olivat myös suosittuja. Näitä ei pitäisi järjestää perheen "tapahtumina": ne ovat tavallisia rakkauden (sen kristillisessä merkityksessä ja ymmärryksessä) ilmaisuja perhe-elämässä.

Lasten välinen rakkaus syntyy vanhempien keskinäisestä rakkaudesta. Tätä aviollista rakkautta on vaalittava sekä teoin että rukouksin kallisarvoisena lahjana paitsi pariskunnalle myös koko perheelle. Sitä vaalitaan puolisoissa sekä heidän yhteisen työnsä kautta pinnasängyn ääressä että koko perheen elämäntavan kautta.

Tietenkin vauvan kanssa yöllä tehtävät pääasialliset askareet ovat äidin harteilla, ei työssä käyvän isän, mutta unettomien öiden tähden uupunut äiti tarvitsee rakastavaa apua sekä fyysisesti että henkisesti.

On myös sellaisia esimerkkejä, joissa vaimo, joka on kotona koko päivän yhden lapsen kanssa, pakottaa miehensä pesemään vaippoja sillä aikaa, kun hän leikkii vauvan kanssa. Olisi paljon hyödyllisempää sekä lapselle että isälle, jos aviomies viettäisi aikaa vauvan kanssa tullessaan illalla kotiin. Joissakin perhe- ja ammatillisissa tilanteissa voi olla tärkeätä luoda toiselle puolisolle tarvittavat olosuhteet luovalle työlle.

Jätämme luettelematta lukuisia esimerkkejä elämästä; muistakaamme vain, että apostoli Paavalin sanat soveltuvat aviopuolisoihin enemmän kuin kehenkään muuhun: “Kantakaa toistenne taakkoja, niin te toteutatte Kristuksen lain” (Gal. 6:2).

Perhe on yksi organismi; on luonnollista, että sillä on yhteinen rahasto, johon kaikki varat kerätään: vanhempien tulot, opintotuet, aikuisten ja tarpeeksi kasvaneiden lasten palkat. Vähävaraisemmissa perheissä tämä on väistämätöntä. Varakkaimmissa perheissä lasten tulot joskus jätetään lapsille "taskurahaksi" ja vanhemmat jatkavat heidän elättämistä omilla tuloillaan. Tämä väistämättä erottaa yhden tai toisen aikuisen lapsen perheestä, mikä edistää kulutusmentaliteettia: "Kaikki mikä on minun, on minun, ja vanhempani ovat edelleen velvollisia elättämään minua ja sisaruksiani."

Lapset voivat saada omiin tarpeisiinsa toki enemmänkin rahaa kuin mitä he tienaavaat, mutta perheen yhteisestä rahastosta. Nämä näkökohdat eivät tietenkään koske lapsia, joilla on jo omat perheet.

Perheen sisällä kasvatettavan rakkauden täytyy ulottua sen rajojen ulkopuolelle: ”meidän on siis tehtävä hyvää kaikille ”, kirjoittaa apostoli Paavali, “varsinkin niille, joita usko yhdistää meihin” (Gal. 6:10). ”Älkää väsykö tekemästä sitä, mikä hyvää on” (2. Tess. 3:13).

Tämä rakkaus kaikkia ihmisiä kohtaan alkaa pienistä asioista: istuinpaikan antamisesta bussissa iäkkäälle ihmiselle, yksinäisen mummon auttamisesta jonkin asian kanssa, lahjan miettimisestä jollekulle jne.

Yksinäisten iäkkäiden naisten ongelma on tällä hetkellä erittäin polttava: heitä on paljon, he ovat avuttomia, jotkut ovat kiitollisia ja säteilevät iloa ja uskoa, toiset ovat oikukkaita ja ärtyisiä: vanhat ihmiset ovat monimuotoisempia kuin nuoret. Monista syistä monilla heistä ei ole järjestynyt perhe elämää: jotkut – yleensä kiitolliset – ovat valinneet Jumalan ja lähimmäisten palvelemisen, toiset puolestaan eivät ole kyenneet menemään naimisiin tai ovat menettäneet puolisonsa 1930-luvun myllerryksessä tai sodassa. Viime aikoihin asti muutto hoitokotiin tai vammaiskotiin tarkoitti sitä, että ihminen menetti mahdollisuuden käydä kirkossa, lukea hengellistä kirjallisuutta ja niin edelleen.

Läheisille perheille tulisi osoittaa ystävällisyyttä ja myötätuntoa sekä antaa apua. 
Lapsiakin tulisi opettaa jakamaan muiden ilot ja surut. On olennaista kehittää lapsissa taitoa osoittaa myötätuntoa ja tehdä hyvää kaikille, jotka tarvitsevat apua – tottumusta "kiirehtiä tekemään hyvää". Meidän tulisi kertoa lapsille kertomuksia hyvyyden ja rakkauden sankareista, pyhistä kilvoittelijoista, tohtori Haasin kaltaisista hyväntekijöistä, lähimenneisyyden sukupolvien ihmisistä ja konkreettisista tuttavista. Todellisten ihmisten esikuvilla on hämmästyttävä opetusvoima.

Rakkauden opettaminen on sekä helppoa – sillä ihmissielu on, kuten Tertullianus totesi, luonteeltaan kristitty – että vaikeaa, sillä maailmassa ”laittomuuden lisääntymisen vuoksi” rakkaus on kylmentynyt monissa (ks. Matt 24:12).

On erittäin hyödyllistä yhdistää teini-ikäisiä, nuoria miehiä ja naisia ​​yksinäisten vanhusten kanssa jonkinlaisen avun antamiseksi. Tämä ei ainoastaan ​​tarjoa apua sitä tarvitseville, vaan myös antaa nuorille mahdollisuuden tavata mielenkiintoisia ihmisiä, joilla on kerrottavaa menneisyydestään ja jotka voivat jakaa hengellisiä kokemuksiaan. Joskus nuorten ja näiden yksinäisten vanhusten välille kehittyy lempeitä, läheisiä suhteita.

Kirkkojen ja luostareiden yhteydessä on aina ollut sairaaloita, kodittomien suojakoteja ja orpokoteja.

Apostoli Jaakob kirjoittaa kirjeessään: ”Sinä uskot, että Jumala on yksi ainoa. Oikein teet -- pahat hengetkin uskovat sen ja vapisevat. Mutta etkö sinä tyhjänpäiväinen ihminen tahdo tietää, että ilman tekoja usko on hyödytön?” (Jaak. 2:19–20).

”Jos veljenne tai sisarenne ovat vailla vaatteita ja jokapäiväistä ravintoa, niin turha teidän on sanoa: "Menkää rauhassa, pitäkää itsenne lämpimänä ja syökää hyvin", jos ette anna heille mitä he elääkseen tarvitsevat. Näin on uskonkin laita. Yksinään, ilman tekoja, se on kuollut.” (Jaak. 2:15–17)

Vuonna 1917 kristinuskoon ja erityisesti ortodoksisuuteen kohdistuneiden vainojen vuoksi kaikki Kirkon hyväntekeväisyys kiellettiin ja siihen liittyvät instituutiot ja rahastot kansallistettiin. Kaikkea myötätuntoa, armoa ja hyväntekeväisyyttä pidettiin loukkauksena ja nöyryytyksenä. Jopa pyhän Patriarkka Tihonin yritys tarjota Kirkon apua nälkäisille torjuttiin; Kirkosta riippumattoman julkisen järjestön "Nälänhädän avustuskomitean" jäseniä pidätettiin. Ašgabatin maanjäristyksen aikana vuonna 1947 Taškentin ja Keski-Aasian piispa Gurylta kiellettiin ehdottomasti avun antaminen Turkmenistanin uhreille, vaikka hän oli osoittanut asiassa aloitteellisuutta hiippakunnassaan. Sallittiin vain keräykset jättimäisiin lentokoneisiin esimerkiksi Maksim Gorki MOPR-rahaston avulla. Myöhemmin Kirkolle tulivat pakollisiksi keräykset "Rauhanrahastoon", mutta keräyksiä konkreettisille järjestöille, potilaille tai vastaaville ei sallittu.

1920- ja 1930-luvuilla joissakin seurakunnissa oli käytössä järjestelmä, jossa suhteellisen varakkaitten seurakuntalaisten vastuulle nimettiin joitakin vainoista kärsineitä perheitä, koska heiltä oli viety oikeus jopa säännösteltyn leipään. Tällainen apu oli tietenkin paitsi taloudellisesti raskasta myös vaarallista: se saatettiin tulkita kansanvihollisen auttamiseksi. Joissakin seurakunnissa salaiset nuorten naisten ryhmät hoitivat sairaita seurakuntalaisia. Nykyään heitä kutsutaan innokkaasti sairaaloihin, joissa henkilökunta on aina ylikuormitettua.

”Kristuksessa Jeesuksessa on yhdentekevää, onko ihminen ympärileikattu vai ei. Ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko.” (Gal. 5:6).

Jotkut suuret seurakunnat yrittävät itse järjestää kirkollista terveydenhoitotyötä, entisöidään tai perustetaan sairaaloiden yhteyteen kirkkoja, joissa lapset ja nuoret voivat oppia myötätunnon osoittamista käytännössä. Pienemmät seurakunnat voisivat perustaa yhteisiä terveydenhoitolaitoksia tai yhdessä tukea sairaalaa tai hoitokotia ja ohjata lapsia ja nuoria käymään näissä paikoissa vähintään kerran viikossa (mutta säännöllisesti). Valitettavasti kohtaamme tapauksia, joissa nuori suostuu mielellään käymään hoitokodissa ja sitten luovuttaa. Hyväntekeväisyyden on oltava jatkuvaa.

Pappien tulisi kannustaa nuoria huolehtimaan sairaista ja vanhuksista, mutta myös suojella heitä jälkimmäisten kohtuuttomilta vaatimuksilta. Vanhukset valittavat usein, ettei kukaan käy heidän luonaan eikä kukaan auta heitä, vaikka he saavat osakseen säännöllisiä vierailuja ja puheluita. He ovat sairaita ja vaativat enemmän. Nuorilla on oma henkilökohtainen elämänsä, vanhempansa ja työnsä, kun taas vanhukset usein unohtavat nuoruutensa eivätkä ymmärrä nuorten työn ja opiskelun taakkaa. Tällaisia ​​oikukkaita vaatimuksia esittävät usein iäkkäät naiset, jotka "vapautensa" ja väärän itsetunnon nimissä eivät ole kuormittaneet itseään perhevastuilla tai nuorisotyöllä. Seurakuntien tulisi jakaa nuorten jäsentensä energia viisaasti. Perheensä hylänneet iäkkäät isät yrittävät joskus hyödyntää uskoon tulleiden lasten moraalisia tunteita vaatien kunniaa, arvonantoa ja kuuliaisuutta. Heitä ei pitäisi hylätä, mutta heitä ei pitäisi myöskään hemmotella kuin pieniä lapsia.

...Rakkauden täytyy olla palavaa, aktiivista ja harkitsevaista.