V. Lasten Hengellisestä Kasvatuksesta (osa II)

Vauvoja täytyy viedä mahdollisimman usein Pyhälle Ehtoolliselle, sillä me osallistumme siihen sielumme ja ruumiimme vahvistamiseksi. Imeväisiä lapsia pitää luonnollisesti imettää ennen Liturgiaa, ja on sallittua aamulla kevyesti ruokkia pieniä lapsia ja antaa heille juotavaa, mutta isompia lapsia pitää viedä Pyhälle Ehtoolliselle syömättä. Mitä varhaisemmassa vaiheessa lapsi pystyy tietoisesti osallistumaan Pyhään Ehtoolliseen syömättä ja juomatta, sitä parempi. Seitsemän vuoden iästä eteenpäin ei voi enää syödä tai juoda ennen osallistumista Pyhään Ehtoolliseen.

Ensimmäinen synnintunnustus on tärkeä tapahtuma kristityn elämässä. Lasten tulee valmistautua siihen etukäteen ja vakavasti, neuvoteltuaan edeltäkäsin rippi-isän kanssa, joka voi antaa hyödyllisiä neuvoja ottaen huomioon tuntemansa perheen erityispiirteet.

Lapsen ensimmäinen synnintunnustus ei voi tapahtua yleisenä synnintunnustuksena eikä kiireessä. Yleinen synnintunnustus on muutenkin uusi ja epäkanoninen, poikkeuksellinen ilmiö Kirkossa. Se tuli sallituksi vallankumouksen jälkeisenä aikana, poikkeuksellisten olosuhteiden vuoksi, sillärippi-isistä oli akuutti pula. Jos sitä voi vielä jotenkin sietää aikuisen tapauksessa, niin nuorten , poikien ja tyttöjen tapauksessa se tulisi jättää kokonaan pois kirkollisesta elämästä.

Jotkut rippi-isät antavat lapselle Pyhän Ehtoollisen viimeisen kerran ilman synnintunnustusta silloin, kun tämä täyttää 7 vuotta. Lapselle täytyy silloin selittää, että hän on lakannut olemasta pienokainen, ja tästä eteenpäin hänen on ymmärrettävä oma vastuunsa väärinteoistaan ​​ja synneistään. Kysymys siitä, otetaanko pyhä Ehtoollinen viimeisen kerran seitsemänvuotiaana ilman synnintunnustusta vai synnintunnustuksen kanssa, ei kuitenkaan ole periaatteellinen kysymys. Asia pitäisi luultavasti ratkaista lapsen yksilöllisen henkisen ja eettisen kehityksen perusteella. Toinen vaihtoehto on kuitenkin parempi, koska se on kanonisempi.

Myös alle 7-vuotiaita lapsia pitäisi kasvattaa kantamaan vastuuta teoistaan ​​ja heille pitäisi opettaa velvollisuudentuntoa. Vastuun kantamista opetetaan, tiettyyn ikään asti, paitsi keskustelun ja selityksen, myös rangaistuksen avulla. Velvollisuudentuntoa taas opetetaan ensisijaisesti vanhempien esimerkin kautta. Lapsissa, kuten vanhemmissakin, täytyy olla synnin pelko, kyky katumukseen. Aluksi lapsi opetetaan pyytämään anteeksi, kun hän on tehnyt jonkin lapselle ominaisen pienen väärän teon. Lasten tulee tuntea häpeää sopimattomista sanoista, teoista ja tunteista. Synnin käsitteen tuominen lapsen tietoisuuteen vaatii vanhemmilta suurta hienotunteisuutta ja viisautta. Tehtävän tekee vaikeaksi se, että koko yhteiskunta on menettänyt käsityksen synnistä, häpeästä ja nöyryyden tunteesta. Mutta ilman niitä on mahdotonta ylläpitää henkistä ja fyysistä puhtautta elämän tiellä.

Lasten hengellis-eettistä kasvatusta helpottaa suuresti pysyvä rippi-isä. Lapsille täytyy opettaa oikeanlaista asennetta rippi-isää kohtaan, sellaista, joka vastaa papin vihkimystä ja asemaa.

Jo ennen koulunkäynnin aloittamista vanhempien tulisi opettaa lapsilleen Raamatun historian tärkeimmät tapahtumat ja samalla osoittaa Raamatun luotettavuus tähtitieteellisten, geologisten ja historiallisten tietojen valossa, jotta lapsi pystyy voittamaan antikristillisen propagandan vaikutuksen.

Kouluikäisten lasten kanssa on syytä järjestää systemaattisesti oppitunteja, joiden aikana tutkitaan Evankeliumia ja uskontunnustusta. Lisäksi lapsia tulee perehdyttää ainakin yleisellä tasolla jumalanpalvelusten merkitykseen ja sisältöön.

Oppitunteja on parasta järjestää niin, että kutakin aihetta käsitellään ensin perustasolla ja sitten seuraavalla “kierroksella” niissä kaikissa mennään syvemmälle, otetaan uusia kysymyksiä käsittelyyn ja pyritään lasten suurempaan aktiivisuuteen. Järjestelmällinen lähestymistapa edellyttää asioiden käsittelyä loogisessa ja historiallisessa järjestyksessä. Sen lisäksi se edellyttää oppituntien säännöllisyyttä. Niille pitäisi valita tietty viikonpäivä. Ilman tällaista tiukkaa kalenteriin kiinnittymistä oppitunteja tullaan lykkäämään ja siirtämään jatkuvasti useista hyvistä ja huonoista syistä.

On mahdotonta esittää yhtä jokaiselle perheelle sopivaa ohjelmaa lasten opettamiseen. Paljon riippuu vanhempien yleisestä sivistystasosta ja uskonnollis-teoreettisesta tietämyksestä, hengellisestä tasosta, kirkollisista käytännön taidoista ja kokemuksesta opettamisessa. Näyttää kuitenkin siltä, ​​että tämän tyyppinen kotiopetus voidaan jakaa neljään pääosaan: 1. Yleinen katsaus Raamatun historiaan. 2. Evankeliumin järjestelmällinen opiskelu. 3. Tutustuminen yleisellä tasolla jumalanpalveluksen rakenteeseen ja merkitykseen. 4. Uskontunnustuksen opiskelu ja perehtyminen kristillisiin dogmeihin.

Tällainen opetustoiminta vaikuttaa myönteisesti paitsi lapsiin myös vanhempiin. He joutuvat laittamaan järjestykseen omia teologisia tietojaan sekä laajentamaan ja syventämään niitä. He joutuvat kirkollisesta näkökulmasta arvioimaan monia oman perhe-elämänsä ilmiöitä. Tämä myös vahvistaa sukupolvien välisiä suhteita. Suurissa perheissä täytyy pitää erilliset opetustuokiot vanhemmille ja nuoremmille lapsille. Suuri osa siitä, mitä vanhemmat lapset ovat oppineet, välittyy nuorimmille yksinkertaisemmassa muodossa.

Oppitunnit tulisi aloittaa ja lopettaa rukouksella, ainakin lukemalla alkurukoukset “Isä meidän” -rukouksen saakka sekä rukous opetuksen edellä ja kiitosrukous lopussa. Ne löytyvät melkein mistä tahansa rukouskirjasta.

Evankeliumia käsittelevät oppitunnit yläkoululaisten kanssa voivat alkaa seuraavalla rukouksella: “Valaise sydämemme, oi ihmisiärakastava Valtias, Sinun viisautesi turmeltumattomalla Valolla, ja avaa meidän mielemme silmät, jotta ymmärtäisimme Evankeliumisi opetuksia; aseta meihin Sinun autuaiden käskyjesi pelko, jotta voitettuamme lihamme himot, kulkisimme koko hengellisen elämämme tehden kaiken Sinun mielesi mukaan, niin teoissa kuin ajatuksissakin, ja valaise, Kristus Jumala, meidän sielumme.”

Evankeliumin opiskelussa on hyvä edetä joko yksi evankelista kerrallaan (tässä tapauksessa on kätevää aloittaa tunnit Markuksen evankeliumilla, koska se on tiiviimpi) tai lukea yhdistettyä neljää evankeliumia Jeesuksen Kristuksen elämän järjestyksessä. Molemmilla menetelmillä on etunsa, ja molemmat lähestymistavat on käsitelty erilaisissa oppaissa.

Evankeliumien opiskelu vuodesta toiseen evankelista kerrallaan mahdollistaa jokaisen myöhemmän Evankeliumin ymmärtämisen entistä syvällisemmin. Tekstiä ei tule vain kertoa, vaan on hyvä asettaa kysymyksiä, yrittää saada lapset keskustelemaan siitä, saada heidät miettimään yksittäisiä sanoja sekä tarkastella rinnakkaisia kohtia Uudessa ja Vanhassa testamentissa. Evankeliumin tekstin lukemisesta pitäisi siirtyä Evankeliumin käskyjen täyttämiseen jokapäiväisessä elämässä.

Joidenkin perheiden tapauksessa on hyvä lukea vain päivän Evankeliumi yhdessä sitä seuraavan vanhempien antaman lyhyen selityksen kanssa.

Kun Evankeliumia opiskellaan järjestelmällisesti, sen lukuja täytyy jakaa osiin, jotka vastaavat sisällöllisiä kokonaisuuksia. Tekstin pohdinnat eivät saisi olla vain abstrakteja, vaan niiden tulisi liittyä käytännön elämään, jotta Evankeliumista saatu opetus todellistuisi siinä.


Evankeliumikirja on pyhä, meidän elämämme testamentti. Siihen pitää suhtautua kunnioituksella. Se omaksutaan lähestyen sitä hengellisesti, ei skeptisesti järkeillen. Kirkossa Evankeliumia kunnioitetaan suutelemalla niin kuin pyhää esinettä, kuin pyhäinjäännöksiä tai ikoneja. Evankeliumin päälle ei saa laittaa muita kirjoja, ei edes rukouskirjoja. Sen päällä voi olla vain Herramme Jeesuksen Kristuksen Risti.

Evankeliumitekstien julkaisu maallisissa lehdissä herättää ristiriitaisia ​​tunteita. Toisaalta se valistaa ihmisiä, mutta toisaalta se opettaa heitä suhtautumaan Pyhiin Kirjoituksiin samalla tavalla kuin mihin tahansa sanoma- tai aikakauslehteen. Pyhän kunnioitukseen liittyvä pelon tunne tuhotaan. Vainojen aikana kristinusko yritettiin tuhota suoralla hyökkäyksellä, mutta nyt, valistuksen varjolla, tuhotaan pyhän kunnioituksen tunne, eikä monilla kirkollisilla toimijoilla ole ymmärrystä tästä vaarasta.

Kunnioitus pyhää kohtaan syntyy ja se opitaan ennen kaikkea perheessä lapsuuden aikana. Kadonnutta pyhää kohtaan tunnettua kunnioitusta on erittäin vaikea löytää uudelleen.

Uskonnolliset keskustelut lasten kanssa tulee olla iloisia, koska kristinusko on elämänilon täyteys Kristuksessa. Vaikka teillä itsellä olisi pyrkimystä rukoukseen ja lukisitte vakavia kirjoja, älkää riistäkö pojiltanne ja tyttäriltänne lapsuuden ja nuoruuden iloja, leikkejä ja harrastuksia; muistakaa, että kullakin iällä on oma mittansa. Oppikaa kunnioittamaan vauvan, lapsen ja nuoren ihmisen persoonaa.

Fanaattisen painostuksen, liiallisen kirkossa käynnin ja ylenpalttisen kotona tapahtuvan rukoilun seurauksena lapselle voi tulla yleinen protesti uskontoa vastaan. Lasten liiallinen holhoaminen kaikissa elämän suurissa ja pienissä kysymyksissä voi johtaa siihen, että lapsi joko osoittautuu avuttomaksi elämässä ja kyvyttömäksi itsenäisten päätösten tekemiseen tai aikanaan eläessään omassa kodissaan hän sulkeutuu vanhemmiltaan ​​ja torjuu äidin ja isän huolenpidon sekä yrittää vapautua kaikesta, mitä vanhemmat ovat aiemmin opettaneet. Lapsia on kunkin iän mukaisella tavalla opetettava ottamaan vastuu omista eettisistä valinnoistaan, samalla antaen heille tukea rakkaudella. Ihmisellä tulee olla oma aktiivinen eettinen asenne omassa elämässään.

Teini-iässä tai hieman myöhemmin nuorilla tapahtuu kriittinen maailmankatsomuksen uudelleenarviointi. Heille tule tarve puolustaa oma itsenäisyyttään ja yksilövapauttaan. Niin alkaa "myrskyn ja taistelun" kausi, joka voi saada monenlaisia muotoja. Voi ilmaantua uskon epäilystä, kielteinen asenne olemassa olevia valtarakenteita ja julkisia instituutioita kohtaan tai voi myös herätä voimakas kiinnostus uskonnollista elämää kohtaan, jopa siinä määrin, että he voivat alkaa moittia vanhempiaan riittämättömästä kirkollisuudesta ja muista laiminlyönneistä.

Ei-uskovissa perheissä tässä iässä nuoret ihmiset saattavat tulla uskoon (joskus ateististen vanhempiensa suruksi), tai saattavat liittyä erilaisiin jengeihin tai rikollisjärjestöihin.

Hengellisen perustan puute lasten kasvatuksessa on suurin syy yhteiskuntaa pelottavan teinirikollisuuden kasvuun.

"Myrsky ja taistelu" - iän suurin ristiriita on toisaalta omanarvontunnon vahvistaminen ja kriittinen asenne ympäröivää maailmaa kohtaan, mutta toisaalta tuskallinen halu tulla muiden, erityisesti aikuisten, ymmärtämäksi ja kasvava kiinnostus muiden ihmisten, erityisesti omien sukulaisten näkemyksiä kohtaan. Ihminen yrittää ymmärtää omat juurensa.

Eräänä päivänä teini-ikäinen tyttö, joka oli nuorin lapsi suuressa perheestä, jossa oli paljon sukulaisia, tuli tämän kirjan kirjoittajan luokse.

Ovelta kysyin häneltä: "Mitä, Valjusha, oletko kyllästynyt olemaan pieni?" Hän säpsähti hämmästyksestä ja huudahti sitten: "Juuri niin, setä!" Hänen silmänsä loistivat, hän hymyili ja halasi minua erittäin lämpimästi ja hellästi. Hänestä tuntui, että on joku joka häntä ymmärtää. Hän oli väsynyt siihen, että kotona hänen isoveljensä ja muut sukulaiset jatkuvasti komentavat häntä. Hän oli nauttinut suuresti keskusteluista iäkkään setänsä kanssa ja nautti yhteisistä pyöräretkistä. "Valjusha, kuvittele, että menetät yhtäkkiä uskosi - tuleeko elämästäsi rikkaampaa ja iloisempaa vai köyhempää?" "Mistä sinä puhut, setä! Sitä on mahdotonta ajatella. Tietysti paljon, paljon köyhempi! Miten voit esittääkään tuollaisen kysymyksen?" Nyt hän on jo pitkään ollut naimisissa, kasvattanut lapsia ja käynyt töissä.

Teini-ikäinen nuori kuuntelee suurella mielenkiinnolla tarinoita vanhempiensa nuoruudesta, heidän sen aikaisista näkemyksistään ja kokemuksistaan. Nämä kertomukset ja keskustelut auttavat suuresti ylläpitämään luottamuksellisia suhteita vanhempien ja nuorten välillä, syventämään niitä ja auttavat nuoria ​​selviytymään murrosiän vaikeuksista. Vanhemmista riippuu pitkälti, syntyykö heidän ja heidän lastensa välille molemminpuolisia hengellisiä yhteyksiä, sellaisia, etteivät pelkästään lapset opi vanhempiensa hengellisestä kokemuksesta, vaan myös vanhemmat lastensa kokemuksesta. Vai käykö mahdollisesti niin, että heidän välinsä ovat kohteliaat, mutta samalla hyvin etäiset. Lapset voivat rohkaista vanhempiaan uudelleen arvioimaan aiempaa elämänkokemustaan.

Ihminen pitää kohdata kunnioituksella, rakastavasti ja kärsivällisesti kaikista hänen epäilyksistään ja ideologisista harhoistaan huolimatta, aivan kuten Jeesus Kristus kohtelee kunnioittavasti ja rakastavasti pyhää apostoli Tuomasta, joka ei hänkään ensin uskonut Herran ylösnousemukseen (Joh. 20:19 – 29). Ei silti tarvitse vaieta omista näkemyksistä, mutta ne täytyy esittää rauhallisesti ja perustellen. Tällaiset uskoa puolustavat näkemykset ovat hyvin tärkeitä hengellisissä keskusteluissa.

Ylenpalttinen kaikkea tuhoava kriittisyys ei ole ainoa nuoria vaaniva vaaraa, mutta myös ylilyövä uskonnollisuus voi olla vahingollista. On olemassa vanha askeettinen sääntö: "Munkki, joka kiipeää taivaaseen seuraten omaa tahtoaan, pitää vetää hänen viitastaan alas maan tasolle." Ei ole sattumaa, että luostarissa uudet henkilöt määrätään maanläheisiin kuuliaisuustehtäviin. Ylilyövä uskonnollisuus voi johtaa joko nopeaan jäähtymiseen tai eksytykseen, jos puhumme patristisen kirjallisuuden kielellä, tai mielenterveyshäiriöihin, jos puhumme modernin lääketieteen kielellä. Suojaksi eksytystä vastaan nuori tarvitsee kokeneen rippi-isän, jonka neuvoja pitää noudattaa nöyrästi, sillä eksytys johtuu ylpeydestä.

Lapsia tulee opastaa hyvin nuoresta iästä lähtien hengelliseen kuuliaisuuteen, säännölliseen synnintunnustukseen ja osallistumiseen Pyhästä Ehtoollisesta. Tämä on tärkeää etenkin niiden nuorten tapauksessa, joilla on erityisen kehittyneet uskonnolliset tunteet. Vanhemmat pystyvät opastamaan lapsia hengelliseen kuuliaisuuteen vain, jos heillä itsellään on pysyvä rippi-isä. Valitettavasti meidän aikanamme papeista ja erityisesti kokeneista hengellisistä ohjaajista on suuri pula. Kaikkina edellisinä vuosikymmeninä viranomaiset ovat jotenkin sietäneet toimituksiin keskittyviä pappeja, mutta pyrkineet eliminoimaan tai karkottamaan ne, jotka kykenevät antamaan hengellistä opetusta tai ohjausta.

Pyhäkouluihin liittyen voimme tehdä myös muutaman huomion. Näiden koulujen pitäisi ennen kaikkea pyrkiä juurruttamaan lapsiin kristillisen moraalin käsityksiä ja pyhän kunnioituksen tunnetta. Valitettavasti joskus käy niin, että vanhemmat vievät lapsensa pyhäkouluun omasta kunninahimostaan: "Minun N. opiskelee englanninkielisessä erityiskoulussa, musiikkikoulussa, harjoittelee voimistelua ja käy myös pyhäkoulussa." Osa pyhäkoululaisista ei käy jumalanpalveluksissa, ja toisinaan he ovat kiinnostuneet enemmän konserteista ja vastaavasta toiminnasta enemmän kuin kirkollisesta kasvatuksesta. On tarpeen keskustella pyhäkoulujen ohjelmista ja koota eri paikoissa kerätty kokemus yhteen; jo nytkin on olemassa todisteita näiden koulujen myönteisistä vaikutuksista lapsiin.

Vaikka pyhäkoulut ovat myönteinen ilmiö, on samalla korostettava, että uskonnollinen kasvatus tapahtuu ennen kaikkea perheessä. Kaikenlaiset koulut ja kerhot voivat toimia siinä vain tukena. Näyttää tarpeelliselta järjestää kursseja ja luentoja uskonnollisesta kasvatuksesta vanhemmille, silloin pyhäkoulujenkin toiminta tulee helpommaksi. Vanhemmille suunnatut katekumeenikurssit ovat tärkeitä. Niitä voisi olla kolmentyyppisiä: 1) Lyhyet kurssit, jotka valmistavat uskoon tulleita aikuisia kasteeseen, 2) Yleiset kristillisen opetuksen kurssit ja kerhot, 3) Kurssit jotka valmistaisivat maallikkoja katekumeeniopettajiksi.