Kirkossa kaikki pyhittyy rukouksessa Jumalan Hengen armolla. Kasteen ja Mirhavoitelun sakramentin kautta ihminen tulee Kirkon yhteyteen ja Kirkon jäseneksi; Pyhän Hengen laskeutumisen kautta tapahtuu Pyhien Lahjojen muuttuminen Kristuksen Ruumiiksi ja Vereksi; Pyhän Hengen armon voimalla ihminen voi saada pappeuden armon; Pyhän Hengen armolla pyhitetään temppeli, jonka rakentajat ja ikonimaalarit ovat valmistaneet jumalanpalveluskäyttöön. Myös uusi koti siunataan ennen muuttoa. Voiko avioliiton ja avioparien yhteisen elämän alun jättää ilman Kirkon siunausta, Pyhän Hengen armon vaikuttamisen ulkopuolelle? Vain Pyhän Hengen avulla ja Hänen voimallaan voidaan luoda kodin seurakunta. 

Avioliitto on yksi seitsemästä ortodoksisesta sakramentista. Kristitylle kirkollisen avioliiton ulkopuolella olevaa sukupuolista suhdetta voidaan verrata yritykseen suorittaa Liturgian toimittaminen ilman pappisvihkimystä: toinen on haureutta, toinen pyhäinhäväistystä. Kun avioliittoon vihkimisen toimituksessa sanotaan: "Kruunaa heidät kunnialla ja arvonannolla”, ylistetään silloin vihittävien ennen avioliittoa elettyä tahratonta elämää ja lisäksi Kirkko rukoilee nuhteettoman ja kunniallisen avioliiton puolesta, avioparin edessä olevan elämän tien kruunausta. 

Samalla, kun kirkon suhtautuminen kristittyjen kirkollisen avioliiton ulkopuolisiin seksuaalisiin suhteisiin on erittäin tiukka, pitäen niitä hyväksymättöminä, kirkollinen itseymmärrys suhtautuu kunnioituksella ei-uskovien ja kastamattomien rehellistä ja uskollista siviiliavioliittoa kohtaan. Siihen pätee apostoli Paavalin opetus: “... kun pakanat, joilla ei lakia ole, luonnostansa tekevät, mitä laki vaatii, niin he, vaikka heillä ei lakia ole, ovat itse itsellensä laki… kun heidän omatuntonsa myötä-todistaa ja heidän ajatuksensa keskenään syyttävät tai myös puolustavat heitä” (Room. 2:14–15). 

Kirkko suosittelee, että uskoon tulevat puolisot kastetaan (Kirkkoon pääsee vain Kasteen kautta) ja Kasteen jälkeen vihitään avioliittoon riippumatta siitä, kuinka monta vuotta he ovat eläneet maallisessa avioliitossa. Jos koko perhe kääntyy uskoon, lapset iloitsevat vanhempiensa kirkollisesta avioliittovihkimyksestä ja kokevat sen merkittävänä .

Toisinaan käy niin, että kastettu ihminen varttuu ilman uskoa, mutta tulee myöhemmin uskoon ja palaa Kirkkoon. Jos hänen puolisonsa jää ei-uskovaksi, noudatetaan apostoli Paavalin sanaa: “jos tämä suostuu asumaan hänen kanssaan, niin älköön mies häntä hyljätkö; samoin älköön vaimokaan, jos hänellä on mies, joka ei usko, ja tämä suostuu asumaan hänen kanssaan, hyljätkö miestänsä. Sillä mies, joka ei usko, on pyhitetty vaimonsa kautta, ja vaimo, joka ei usko, on pyhitetty miehensä, uskonveljen, kautta; ... Mutta jos se, joka ei usko, eroaa, niin erotkoon; " (1. Kor. 7: 12-15). Tällainen uskovan avioliitto ei-uskovan kanssa ei ymmärrettävästi luo kodin seurakuntaa eikä anna avioliittosuhteen kaikkea täyteyttä. 

Ensimmäinen ehto perheen muodostamiselle ortodoksisena kodin seurakuntana on opin ykseys, maailmankatsomuksen ykseys. Ehkä se on vähemmän akuutti ongelma nyt, mutta 1920-1930-luvulla se oli hyvin vakava kysymys: me kristityt elimme silloin hyvin eristäytyneinä. Puolisosi ei voi ymmärtää sinua, jos teidän maailmankatsomuksenne eroavat syvällisesti toisistaan. Saatatte olla avioliitossa, mutta se ei ole sellainen avioliitto, jota voidaan pitää kodin seurakuntana, jossa ilmenisi kristillisen ortodoksisen avioliiton ihanne. Valitettavasti tiedän monia tapauksia, joissa uskova ihminen meni naimisiin ei-uskovan kanssa ja lopulta katosi Kirkosta. Minulla oli läheinen ystävä. Hän meni naimisiin ja sai jopa vaimonsa kastetuksi, mutta sitten sain tietää heidän lapseltaan, että he ovat sopineet olevansa koskaan puhumatta uskonnosta perheessä. Toisessa kunniallisessa perheessä morsian otti kasteen, mutta kun hän palasi kotiin häistä, hän otti ristin pois kaulastaan ja ojensi sen anopilleen sanoen: "En tarvitse sitä enää." Ymmärrätte varmaan, mitä tämä voi tarkoittaa perheessä. Luonnollisesti kodin seurakuntaa ei muodostunut tässä perheessä. Lopulta mies erosi tästä naisesta. Tiedämme muitakin tapauksia, joissa toinen puolisoista tulee uskoon Jumalan armosta. Kuitenkin usein käy niin, että toinen on tullut uskoon, mutta toinen ei. Yleisesti ottaen meillä nykyään kaikki menee väärin päin, ja ehkä se on hyväkin: ensin lapset tulevat uskoon, sitten he tuovat Kirkkoon äitinsä ja lopulta myös isänsä. Jälkimmäinen ei kuitenkaan aina toteudu. Jos puoliso ei tule uskovaiseksi, mitä sitten? Pitääkö silloin erota? Yksi kysymys on, meneekö naimisiin vai onko menemättä, ja toinen asia on erota tai olla eroamatta tällaisessa tilanteessa. Ei tietenkään saa erota. Apostoli Paavalin sanoin, jos sinusta aviomiehenä tulee uskovainen ja jos epäuskoinen vaimosi suostuu asumaan kanssasi, elä hänen kanssaan. Ja tiedätkö sinä, uskova mies, pelastuuko sinun ei-uskova vaimosi? Samoin sinä, uskova vaimo, jos ei-uskova miehesi suostuu asumaan kanssasi, asu hänen kanssaan. Ja tiedätkö sinä, uskova vaimo, pelastuuko epäuskoinen miehesi sinun kauttasi? On olemassa useita esimerkkejä, joissa toinen puolisoista tulee uskoon ja tuo perässänsä uskoon toisenkin. 

Palataan nyt normaaliin avioliittoon, kun vihittävät morsian ja sulhanen ovat molemmat ortodokseja, ja tarkastellaan myöhemmin joitakin muita tapauksia. 

Avioliittoon, kuten mihin tahansa sakramenttiin, täytyy valmistautua hengellisesti. Tällainen valmistautuminen on verrattoman tärkeämpää kuin erilaisten juhlallisuuksien valmistelu. En tässä vastusta hääjuhlaa. Se on yleinen symboli pyhissä kirjoituksissa, ja Kristus itse osallistui häihin. Kuitenkin kristitylle tärkeintä on ennen kaikkea jokaisen tapahtuman hengellinen puoli. Ennen avioliiton sakramenttia on ehdotonta perusteellinen synnintunnustus, jonka aikana pitää heittää pois sielustaan kaikki aiemmat ihastukset, jos niitä oli. Säveltäjä Rahmaninov pyysi ystäviään auttamaan häntä löytämään mahdollisimman vakavamielisen papin ennen avioliittoaan, jottei hänen synnintunnustuksensa jäisi vain muodolliseksi. Hänet ohjattiin isä Valentin Amfitheatrovin luo, joka oli erinomainen rovasti ja jonka haudalle ihmiset tulevat edelleen pyytämään esirukouksia. Ne morsiamet ja sulhaset, jotka paastoavat yhdessä ennen vihkimystä, tekevät hyvin, mutta sitä ei kuitenkaan voi vaatia. 

Nykyaikaisessa toimituskäytännössä vihkiminen koostuu kahdesta osasta, jotka seuraavat välittömästi toisiaan: ensimmäistä osaa kutsutaan "kihlaukseksi", toista "avioliittovihkimykseksi". Ensimmäisen osan aikana kihlattavien sormeen laitetaan sormukset, ja toisen aikana vihittävien päähän laitetaan kruunut. Kihlaus ei ole sakramentti, se vain edeltää avioliiton sakramenttia. Menneinä aikoina, ei edes kovin kauan sitten, se toimitettiin avioliitosta erillään, useita viikkoja tai kuukausia aiemmin, jotta nuori mies ja neito voisivat tutustua toisiinsa läheisemmin ja sisäistää heidän oma ja vanhempiensa päätös mennä naimisiin. 

Euhologion nimisessä jumalanpalveluskirjassa kihlauksen ja avioliittovihkimyksen toimitus on merkitty erillisiksi palveluksiksi ja kumpikin aloitetaan omalla alkusiunauksella: "Kiitetty on Jumalamme" - kihlaus ja "Siunattu on Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen valtakunta..." - avioliittovihkimys. 

Kihlaus, kuten kaikki mitä Kirkossa tapahtuu, kuten jokainen rukous, on täynnä syvällistä merkitystä. Мetallisella renkaan muotoisella vanteella sidotaan pyörä, jotta siitä tulisi kestävä, metallisella renkaalla sidotaan puut tynnyriksi. Samoin morsian ja sulhanen kihlautuvat toisiinsa metallisella renkaalla - sormuksella - ja rakkaudella muodostaakseen yhdessä perheen ja täyttääkseen elämänsä uudella sisällöllä. Tyhjä tynnyri kuivuu ja hajoaa, mutta jatkuvasti täytetty tynnyri säilyttää kuntonsa vuosikymmeniä. Samoin avioliitossa ilman sisäistä täyteyttä ilmaantuu halkeamia, puolisoiden tunteet kuivuvat ja perhe hajoaa. Kristillisen perheen sisäisen sisällön tulisi olla hengellinen uskonnollinen elämä ja yhteiset sielullis-älylliset kiinnostuksen kohteet. 

Kihlauksen puolesta pyhä kirkko rukoilee: "Iankaikkinen Jumala, joka liität yhteen erillään olevat, ja olet säätänyt pyrkimyksen erottamattomaan yhteyteen… siunaa nämäkin palvelijasi ohjaten heitä kaikessa hyvässä teossa." 

Ja edelleen: "yhdistä nämä palvelijasi, ja varjele heidät rauhassa ja yksimielisyydessä... lujita heidän kihlauksensa uskossa ja yksimielisyydessä, totuudessa ja rakkaudessa.".

Kaikki seurakunnassa läsnä olevat ovat kutsutut rukoilemaan kihlatuille heitä yhdistävää rakkautta, samanmielisyyttä uskossa, sopusointua elämässä. "Fyysinen kauneus... voi ihastuttaa... kaksikymmentä tai kolmekymmentä päivää, mutta sen jälkeen sillä ei ole voimaa", kirjoitti pyhä Johannes Krysostomos. Avioliiton solmivien välillä täytyy olla syvempi ykseys kuin pelkkä fyysinen vetovoima. Sulhasen sormuksessa, joka oli tehty morsiamen sormen kokoiseksi, kirjoitettiin hänen nimensä, samoin morsiamen sormuksessa, joka oli tehty sulhasen sormen kokoiseksi. Sormusten vaihdon seurauksena vaimo käytti sormusta, jossa on hänen miehensä nimi, ja aviomiehellä oli sormus, jossa oli hänen vaimonsa nimi. Idän hallitsijoiden sormuksiin oli kaiverrettu heidän sinettinsä: sormus oli vallan ja lain symboli. "Sormuksen kautta annettiin Joosefille valta Egyptissä". Sormus symboloi valtaa eli ainutlaatuisia oikeuksia, joita puolisoilla on toisiinsa ("Vaimon ruumis ei ole hänen omassa, vaan hänen miehensä vallassa; samoin ei miehenkään ruumis ole hänen omassa, vaan vaimon vallassa." (1. Kor. 7:4). Puolisoilla on oltava keskinäinen luottamus (sormusten vaihto) ja jatkuva toistensa muistaminen (nimien kaiverrus sormuksiin). Tästä eteenpäin sulhasen ja morsiamen, jotka vaihtoivat sormuksiaan kirkossa, tulee samalla tavalla jokapäiväisessä elämässä jakaa toisilleen ajatuksiaan ja tunteitaan. 

Sormuksille ei lueta mitään erityisiä rukouksia. Ennen kihlausta ne asetetaan alttarissa pyhälle pöydälle ja näin tapahtuu niiden pyhitys. Kihlautuvat ja koko kirkkoon kokoontunut kansa anovat Herran valtaistuimen edestä siunausta ja pyhitystä tulevalle avioliitolle. 

Sulhanen ja morsian pitävät kädessään palavaa tuohusta merkiksi tulevan sakramentin juhlallisuudesta ja ilosta. Pitäen toistensa kädestä kiinni he papin ohjaamina tulevat kirkon keskelle. Kuoro saattaa kulkuetta veisaamalla ylistystä Jumalalle sekä ihmiselle, joka vaeltaa Herran teitä. Myös vastavihittyjä kutsutaan kulkemaan näitä teitä. 

Sanat "Kunnia sinulle, meidän Jumalamme, kunnia sinulle" vuorottelevat psalmin 127 (LXX) jakeiden kanssa. Pappi kulkee vihittävien edellä suitsutusastia kädessä. Jos diakoni on toimituksessa mukana, hän suitsuttaa vihittäviä niin kuin suitsutetaan kuninkaita ja piispoja. He tulevat hallitsemaan perhettään. Heidän edessään on tehtävä: uuden kirkon - kodin seurakunnan - perustaminen ja rakentaminen. 

Sanojen "Kunnia sinulle, Jumala" aikana he lähestyvät analogia ja asettuvat vihkimatolle ikään kun astuisivat yhteisen elämänsä laivaan. Olivatpa elämän myrskyt kuinka kovia tahansa, kumpikaan heistä ei saa lähteä tästä yhteisestä perhelaivasta pois. Puolisoiden on hyvien merimiesten tavoin pidettävä huolta siitä, että tämä laiva pysyy veden pinnalla. Jos teillä ei ole tällaista lujaa päättäväisyyttä, nouskaa laivasta pois, ennen kuin se lähtee matkaan. 

Pappi esittää kysymykset morsiamelle ja sulhaselle:
“Onko sinulla (nimi) hyvä ja vapaa tahto ja vakava mieli ottaa aviovaimoksesi tämä (nimi), jonka näet tässä vierelläsi?” Ja vastaavasti: “Onko sinulla (nimi) hyvä ja vapaa tahto ja vakava mieli ottaa aviomieheksesi tämä (nimi), jonka näet tässä vierelläsi?” Kirkko on aina vastustanut pakkoavioliittoja.

Pyhä metropoliitta Filaret Moskovalainen (Drozdov k. 1867) huomautti, että vihkimykseen tarvitaan avioliiton solmivien halu ja vanhempien siunaus. Hän uskoi, että ensimmäistä näistä ehdoista ei voi koskaan rikkoa. Joissakin tapauksissa, jos vanhemmat ovat kohtuuttoman jääräpäisiä, aineellisten ja muiden vastaavien seikkojen määräämiä, häät ovat mahdolliset ilman heidän suostumustaankin. Hääseremoniassa ei esitetä kysymyksiä vanhemmille.

Morsiamen ja sulhasen vastattua myönteisesti esitettyihin kysymyksiin seuraa hääseremonia. Se alkaa papin alkusiunauksella: "Siunattu on Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen valtakunta nyt ja aina ja iankaikkisesta iankaikkiseen", mikä on kaikkein juhlallisin alkusiunaus: se ylistää ainoata Jumalaa käyttäen Pyhän Kolminaisuuden kaikkien persoonien nimiä. Jumalallinen liturgia alkaa samalla alkusiunauksella. 

Seuraavissa rukouksissa ja ektenioissa, joita pappi tai diakoni lukee, pyhä Kirkko rukoilee nimeltä mainiten "Jumalan palvelijoiden puolesta... jotka ovat nyt yhdistyneet avioliittoon keskenään” ja “heidän pelastuksensa puolesta". Edelleen pyydetään tälle avioliitolle samanlaista siunausta, kuin Galilean Kaanaan avioliitolle, jonka Kristus itse pyhitti. Kirkko pyytää papin rukousten kautta, että Kristus, "joka tuli Galilean Kaanaan ja siunasi siellä avioliiton" ja joka osoitti tahtonsa laillisesta avioliitosta ja siitä johtuvasta lasten saamisesta, ottaisi vastaan ​​rukouksen nyt naimisissa olevien puolesta ja siunaisi tätä avioliittoa omalla näkymättömällä puollollaan ja antaisi palvelijoillensa (aviomiehelle ja vaimolle), joita kutsutaan nimeltä, "rauhallinen elämä, pitkäikäisyys, ymmärrys, keskinäinen rakkaus rauhan yhdyssiteessä, kauan elävät jälkeläiset, siunausta lapsista, kunnian kuihtumaton seppele".

Pyhä kirkko kertoo avioliittoa solmiville ja muistuttaa heidän vanhempiaan ja sukulaisiaan sekä kaikkia temppelissä olevia siitä, että Herran sanan mukaan "mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, ja ne kaksi tulevat yhdeksi lihaksi” (ks. 1. Moos. 2:24; Matt. 19:5; Mark. 10:7–8; Ef.5:31). "Minkä siis Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako." (Matt. 19:6; Mark. 10:9). Valitettavasti äidit usein unohtavat tämän käskyn ja joskus puuttuvat pienimpiinkin yksityiskohtiin naimisissa olevien lastensa elämässä. Ilmeisesti ainakin puolet katkenneista avioliitoista tuhoutuivat anoppien ponnisteluilla.

Kirkko ei rukoile ainoastaan ​​lihan ykseyden puolesta, vaan ennen kaikkea "viisauden ykseyden" puolesta, toisin sanoen ajatusten ykseyttä, sielujen ykseyttä, avioliiton solmivien keskinäistä rakkautta. Se rukoilee myös heidän vanhempiensa puolesta. Jälkimmäiset tarvitsevat viisautta suhteissaan miniöihin, vävyihin ja tuleviin lapsenlapsiin. Vanhempien on ennen kaikkea moraalisesti autettava nuoria rakentamaan perheensä, ja ajan myötä heidän on siirrettävä monet taakoistaan ​​ja heikkouksistaan ​​rakastavien lastensa harteille, miniöidensä, vävyjensä ja lastenlasten. 

Kirkko antaa opettavaisesti nuorille esimerkkejä muinaisista avioliitoista ja rukoilee, että solmittava avioliitto olisi siunattu, kuten Sakarjan ja Elisabetin, Joakimin ja Annan ja monien muiden esi-isien ja äitien avioliitot. Rukouksissa kuvataan lyhyesti ortodoksinen käsitys kristillisen avioliiton olemuksesta. Avioliittoon astuvien olisi hyödyllistä, jos mahdollista, lukea huolellisesti etukäteen ja miettiä kihlauksen ja avioliittoon vihkimyksen toimitusten rukouksien sisältöä.

Papin kolmannen rukouksen jälkeen alkaa avioliiton keskeinen kohta - vihkimys. Pappi ottaa kruunut ja siunaa morsiamen ja sulhasen näillä sanoilla: “Jumalan palvelija (nimi) kruunataan Jumalan palvelijattaren (nimi) kanssa, Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Amen.” Sekä: “Jumalan palvelijatar (nimi) kruunataan Jumalan palvelijan (nimi) kanssa, Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Amen.” Sitten pappi siunaa heitä kolme kertaa: “Herra, meidän Jumalamme, kruunaa heidät kunnialla ja arvonannolla.” Omasta kokemuksestani tiedän, että tällä hetkellä haluan todella sanoa: "Herra, laske armosi palvelijallesi (nimi ja nimi), yhdistä heidät mieheksi ja vaimoksi ja siunaa ja pyhitä heidän avioliittonsa sinun nimessäsi." 

Tästä hetkestä lähtien ei ole enää morsianta ja sulhasta, vaan vain aviomies ja vaimo. Heille lausutaan prokimeni: “Sinä panit heidän päähänsä kultaiset kruunut, kultaiset kruunut. He anoivat elämää sinulta, niin sinä annoit sen heille:” Liitelauselmana luetaan: “He anoivat sinulta elämää, sen sinä heille annoit, iän pitkän, ainaisen, iankaikkisen.” Epistolana luetaan pyhän apostoli Paavalin lähetyskirjeestä efesolaisille kohta, jossa verrataan miehen ja naisen avioliittoa Kristuksen ja Kirkon liittoon. Epistolan lukeminen, kuten aina, päättyy "Halleluia":n laulamiseen, johon liitetään Pyhän Raamatun jakeita, jotka ovat erityisesti valittu tätä palvelusta varten: "Sinä, Herra, varjelet heitä, suojelet heidät iäti tältä sukukunnalta.” (Ps. 11:8, LXX), sillä avioliitto on suojeltava tämän maailman hulluudelta ja synneiltä, juoruilta ja panettelulta. 

Sitten luetaan Johanneksen evankeliumi avioliitosta Galilean Kaanassa, jossa Kristus pyhitti läsnäolollaan perhe-elämän, sekä hääjuhlan vuoksi muutti veden viiniksi. Hän teki ensimmäisen ihmeensä perhe-elämän alun kunniaksi. 

Seuraavissa papin lukemissa ektenioissa ja rukouksissa Kirkko rukoilee aviomiehen ja vaimon puolesta, jotka Herra on halunnut yhdistää toisiinsa "rauhassa ja yksimielisyydessä", heidän "kunniallisen avioliittonsa ja saastumattoman aviovuoteensa" säilyttämisen puolesta. Edelleen rukoillaan, että he pysyisivät Jumalan avulla "tumeltumattomassa avioliitossa". Anotaan, että ne, jotka ovat nyt aloittamassa avioliittoansa, voisivat saavuttaa kunniallisen vanhuuden puhtaalla sydämellä, pitäen Jumalan käskyt. Puhdas sydän on lahja Jumalalta mutta myös ihmisen pyrkimysten kohde, sillä "puhdassydämiset saavat nähdä Jumalan" (Matt. 5:8). Herra varjelee kunniallisen avioliiton ja saastumattoman aviovuoteen, jos aviomies ja vaimo sitä haluavat, mutta ei vastoin heidän tahtoaan.

”Isä meidän” -rukouksen jälkeen tuodaan yhteinen malja, jonka pappi siunaa sanoilla: ”Jumala, joka olet kaiken väkevyydelläsi luonut, maanpiirin lujaksi tehnyt, ja kaunistanut koko luomistyösi kruunun, siunaa hengellisellä siunauksella tämäkin yhteinen malja antaessasi sen tässä avioon yhdistyneille.". Vihittäviä kutsutaan vuorotellen juomaan kolme kertaa tästä maljasta veteen sekoitettua viiniä muistutuksena siitä, että tästä lähtien, kun heistä on tullut aviopari, heidän täytyy juoda yhdessä samasta elämän maljasta kaikki ilot ja surut ja olla yhdessä toistensa kanssa. 

Sitten pappi, joka on yhdistänyt vihittävien kädet oman epitrakiilinsa alle erottamattoman liiton merkiksi, kuljettaa heidät perässänsä kiertäen analogin kolme kertaa merkkinä heidän yhteisestä kulkueestaan ​​elämän tiellä. 

Ensimmäisen kierroksen aikana lauletaan: "Riemuitse, Jesaja, sillä Neitsyt tuli raskaaksi ja synnytti Pojan, Immanuelin, Jumalihmisen. Hänen nimensä on Koitto. Kunnioittaen häntä, me Neitsyttä autuaaksi ylistämme." 

Toisen kierroksen aikana lauletaan: "Te, pyhät marttyyrit, jotka olette jalosti kilvoitelleet ja olette kruunatut, rukoilkaa edestämme Herraa, että hän meidän sielujamme armahtaisi." 

Kolmannen kierroksen aikana lauletaan: "Kunnia olkoon sinulle, Kristus, Jumala, sinusta apostolit kerskaavat ja marttyyrit riemuitsevat, jotka ovat yksiolennollisesta Kolminaisuudesta saarnanneet." 

Ensimmäinen hymni ylistää Kristusta, Emmanuelia, ja Hänen pyhää Äitiänsä, ikään kuin pyytäen heiltä siunausta avioliiton solmivien yhteiseen elämään ja lasten saamiseen Jumalan kunniaksi ja Kristuksen kirkon hyväksi. Profeetta Jesajan riemulla lausuma nimi Emmanuel, joka tarkoittaa "Jumala on kanssamme", muistuttaa että perhe-elämässä, sen vaivoissa ja suruissa, jotka väistämättä tulevat, Jumala on aina kanssamme, mutta olemmeko me aina Hänen kanssaan? Tämä on kysymys, joka meidän pitää kysyä itseltämme aina uudestaan: "Olemmeko me Jumalan kanssa?". 

Toisessa hymnissä muistetaan ja ylistetään marttyyreja, sillä niin kuin marttyyrit kärsivät Kristuksen puolesta, niin myös puolisoilla tulee olla toisiaan kohtaan sellainen rakkaus, joka pystyy marttyyrikuolemaan. Eräässä opetuksessaan pyhä Johannes Krysostomos sanoo, että miehen ei pitäisi pysähtyä minkään kärsimyksen edessä, ei edes kuoleman, jos on kysymys tarpeellisesta uhrautumisesta vaimon puolesta.

Kolmas veisu ylistää Jumalaa, jota apostolit ylistävät ja joka on heidät kirkastanut, Kolmipersoonaista Jumalaa, josta marttyyrit iloitsivat ja jota he julistivat sanoillaan ja kärsimyksillään. 

Pyhän Hengen armo vuodatetaan kaikkien kirkon jäsenten päälle, vaikka "Armolahjat ovat moninaiset, mutta Henki on sama" (1. Kor. 12:4). Jos ymmärrämme apostoli Pietarin tavoin, että pappeus on tehtävä palvella Jumalaa Kristuksen kirkossa, niin jotkut saavat armolahjan kotiseurakunnan perustamiseen ja toiset pappeuden armolahjan Eukarististan toimittamiseen ja papillista tai piispallista tehtävää varten. Mikä tahansa Pyhän Hengen lahja on kyseessä, sitä tulee varjella huolellisesti ja tarkkaavaisesti. "Älä laiminlyö armolahjaa, joka sinussa on ja joka sinulle annettiin" (1. Tim. 4:14), olipa kyseessä synneistä puhdistautuminen synnintunnustuksen yhteydessä, jumalallisen armon vastaanottaminen pappisvihkimyksessä, avioliittoon vihkimisessä tai liityttäessä Kristukseen pyhässä Ehtoollisessa.

Avioliiton sakramentissa saadut talentit, armolahjat, perheen ja kotiseurakunnan rakentamiseen tulee moninkertaistaa elämässämme ja työssämme. Tämä täytyy muistaa ja nähdä vaivaa sen eteen. Ei pidä lähteä kirkosta avioliittoon vihkimisen jälkeen niin, että sulkiessaan kirkon oven samalla unohtaa ja sulkee pois sydämestään kaiken, mitä kirkossa tapahtui. Jos antaudumme velttouden valtaan, Pyhän Hengen armolahjat voivat kadota. On monia tapauksia, joissa muisto avioliittovihkimyksestä auttoi voittamaan koettelemusten kauden, pelastamaan perheen ja lopulta iloitsemaan siitä. 

Kristillisen perheen tulee olla hengenkantaja. Pyhän Hengen täyteydessä kasvaminen on kunkin perheenjäsenen päämäärä. Perheen arjen ja sisäisen elämän pitäisi rakentua tämän päämäärän saavuttamiseksi. Hengellisyys on lahja Jumalalta. Emme tiedä, milloin se saapuu yhteen tai toiseen kotiin tai perheeseen, mutta meidän on perheinemme valmistauduttava tämän lahjan vastaanottamiseen ja säilyttämiseen. Kuten Kristus sanoo, taivasten valtakunta otetaan kärsivällisellä työllä, ja ne, jotka näkevät vaivan, saavat sen omaksensa (vrt. Matt. 11:12). Inhimillisellä tasolla voidaan puhua valmistautumisen tavoista, mutta ei varsinaisesti itse hengellisyydestä. 

Ihmisten, jotka elävät siviiliavioliitossa ja haluavat tulla vihityiksi Kirkossa, kirkolliseen vihkimiseen liittyy tiettyjä erityispiirteitä.

Jos he ovat solmineet avioliiton kastamattomina, mutta myöhemmin hyväksyvät uskon ja ottavat kasteen, silloin olisi suositeltavaa, ettei kasteen ja avioliittoon vihkimisen välisenä aikana tapahtuisi fyysistä yhteyttä, ja että he myös ottaisivat sormukset pois sormesta. Sitten he laittavat ne uudelleen sormeensa kihlauksessa kirkollisena symbolina, eikä enää pelkkänä maallisena tai yhteiskunnallisena merkkinä. Ennen kirkollisia häitä heidän tulisi elää kuin veli ja sisar ja keskittyä yhteisiin rukouksiin voimiensa ja kykyjensä mukaan. 

Jos yhdessä ilman kirkollista avioliittoa elävät ihmiset on kastettu jo lapsina, niin päätettyään tulla vihityksi kirkossa, heidän olisi hyvä ottaa kantaakseen aviovuoteesta pidättäytymisen kilvoitus aina vihkimykseen saakka. 

Jos heillä on jo lapsia, ja he ovat tulleet uskoon kokonaisena perheenä, niin heidän tulee valmistaa myös lapsiaan vihkimykseen. Silloin on myös hyvä yrittää tehdä vihkimyksen ulkoisetkin puitteet juhlaviksi (vaikka heidän ei tarvitsekaan tilata kallista häämekkoa) ja pukea myös lapset juhlallisesti. Yhtä lapsista voidaan pyytää pitämään siunaavaa Kristuksen ikonia isälle ja Jumalanäidin ikonia äidille. Lapsille voidaan antaa kukkia, jotta he lahjoittaisivat niitä vanhemmilleen vihkimyksen jälkeen. Vanhempien vihkimyksen pitää tuntua koko perheen kirkolliselta juhlalta. 

Häiden jälkeen on hyvä järjestää juhlapöytä lähipiirissä lasten ja läheisten uskovien ystävien kanssa. Tässä ei ole enää tarpeen suuret juhlapidot. 

Lapset osoittavat hämmästyttävää herkkyyttä vanhempiensa avioliiton sakramentille. Joskus he kiiruhtavat isäänsä ja äitiänsä: "Milloin teidät oikein vihitään?!" He odottavat jännittyneinä tätä tapahtumaa. Eräs lapsukainen tuli vähän aikaa vanhempiensa häiden jälkeen papin luo, halasi häntä hellästi ja sanoi: "Muistatteko, kuinka vihitte meidät avioliittoon?" Papin kasvot loistivat heltyneinä, kun hän vastasi: "Muistan, muistan, rakas!" Esikoululainen siis sanoi "me" eikä "äiti ja isä". Vanhempien häistä tuli juhlallinen sisääntulo Kirkkoon myös heidän lapsilleen. 

Kuten "avioliittoon vihityt" näin vahvistivat, vihkimyksen jälkeen aviomiehen ja vaimon välinen suhde muuttuu.